Ohhoijaa

Sain sitten eilen kuulla että minä olen kieltänyt isovanhempia pitämästä yhteyttä lapsenlapsiinsa.

VÄITTÄMÄ EI PIDÄ PAIKKANSA. Minähän kun en ole niin sanonut koskaan.

Vai olenko joku joka omaa jonkin asteisen kaksoispersoonan, siitä kyllä ei kukaan ole koskaan minulle mitään sanonut, mutta ihan kuinka vaan, mutta ehkä se sitten on helpompi kehittää tällainen tarina ja vielä opetella uskomaankin se niin saa keskittyä sitten ihan rauhassa siihen yhteen.

Ja tämähän ei ole ensimmäinen kerta kun  saan kuulla heidän toimesta sanoneeni jotain, mitä en ole koskaan suustani päästänyt.

Eilen tietenkin taas äidin sydäntä kirpaisi, kun lapsella synttärit ja ei edes onnittelukorttia tullut.

Ehkä joskus opin elämään sen tosiasian kanssa, että lapseni eivät toisille isovanhemmille merkkaa mitään.

Tuntuu vaan niin pahalle, meidän täydelliset lapseni virheineen, he ovat isovanhemmille *ei mitään*

Ja se ketuttaa nyt päälle, että minä olen muka kieltänyt ja syyllinen tähän, hohoijaa.

Olisivat sitten päätöstensä kanssa niin suoraselkäisiä ja myöntäisivät itse olevansa se haluton osapuoli, eikä sysätä syitä toisten niskoille.